Vihdoin sain loydettya taman blogisysteemin ja ongittua jostain salasanat. Olemme olleet jo viisi paivaa taalla Kunmingissa, Kiinassa, Yunnanin maakunnan paakaupungissa. Korkealla merenpinnasta, 1900 metria, mutta matalalla viiden miljoonan asukkaan talojen valissa. Harvemmin sattuu tuntemaan puiden tai muun luonnon tuoksua, mutta silloin huomaa etta olemme etelassa. Jos menisi kaupungin ulkopuolelle, olisi siella varmaan villia ja rehevaa. Kavelimme kylla tassa lahella joen/ojan vartta, mutta se haisi lahinna tappavalta, varmaan kirjaimellisesti. Valista huomaan yllatyksekseni, etta talojen kattojen yli nakyy vahan vuorten ylareunoja, siella kaukana, ei kovin selvasti. Taalla on jonkinlaista katkua ja pienta sumua yleensa ilmassa, vaikken enaa huomaa sita, mutta ensimmaisena aamuna avatessani ikkunan huomasin sen, vingun niinkuin viroksi sanotaan.

Asumme aika koyhalla kadulla, jonka varsi on taynna pienia kadulle avautuvia liikkeita, jotka oikeastaan ovat samalla koteja, se katuosuus mukaanluettuna. Liike saattaa olla sekatavarakauppa jossa on erivarisia muovivateja ja jatkojohtoja yms, tai metallityopaja, tai kioski, tai teekauppa, jossa on jonkinlaista perhetta tai vakea, tuntuu kuin aina olisi myos pikkulapsi, pyykkeja kuivumassa ulkopuolella niin etta luulen niita ensin myytaviksi tavaroiksi. On myos paksujen vallyjen tekijoita, ompelijoita joilla on yleensa ihan kapea rako liikkeenaan, syomapaikkoja. Siella he seurustelevat, laittavat ruokaa, hoitavat lasta, hoitavat liiketta. Ja niita on niin paljon, siis suunnilleen koko sen 20 minuutin kavelymatkan kotoa Nordicaan, etta varsinkin ensimmaisena paivana olin aivan vasynyt koko siita kaikesta, silla kaikkea taalla tuntui todella olevan.

Ei taalla ihmisia niin paljon ole kuin pelkasin, ihan hyvin mahtuu kadulla kavelemaan, eika ole ahdastakaan. Painvastoin, kaikki mahtuvat. Silla taalla liikutaan ihan eri tavalla kuin meilla Suomessa. Ikiajoista kun on ollut paljon ihmisia, olisi mieletonta taistella siita, kuka menee ensin ja kuka vaistaa. Ihmiset ovat tottuneet tarkkailemaan sivusilmalla muita liikkujia ja liikkumaan tasaista vauhtia, hitaahkosti, niin etta jokainen ehtii muuttaa suuntaansa sen verran, etta jokainen mahtuu menemaan siihen suuntaan kuin olisi tarkoitus. Ja etta liikenne olisi kaoottista, se ei pida ollenkaan paikkaansa, silla vaikka jotkut ajavat vastaantulijoiden puolta ja isoissa risteyksissa kaantyminen nayttaa aika sekalaiselta ja arvaamattomalta aluksi, tassa patee sama juttu. Kaikki paasevat maaranpaahansa. Tasta asiasta iloitsen taalla!

Ensimmaisena paivana pitkan matkan jalkeen ja edestakaisen kavelymatkan jalkeen Nordicaan olin jarkyttynyt ja mietin, mita ihmetta olen taas mennyt tekemaan. Nytko olisimme kiikissa tammoisessa paikassa viisi kuukautta? Ilma pelkasi aania taalla kylmassa asunnossa, juna tuuttaa ja kolistelee, autot tootottavat. Pelkasi niin etta vain itki ja halusi syliin, mutta oli han vasynytkin tietysti. Mutta yha han pelkaa aania, aamullakin, eika halua paastaa minua yksin toiseen huoneeseen.

Ilma raukka on ihan kiusaantunut siita, miten ihmiset tulevat koskettamaan hanta, ihastelevat ja haluavat seurustella hanen kanssaan, vaativat huomiota. Ottavat jopa syliin ja kiikuttavat miehelle nahtavaksi, niinkuin tanaan! Aiti saa sitten tulla pelastamaan pahimmista tilanteista. En tieda, pitaisiko minun suojella Ilmaa enemman. Aluksi han oli ensin ihmeissaan, sitten ihan ilahtunut. Nyt tuo alkaa rasittaa hanta.
Huomenna menemme tutustumaan Ilman paivakotiin. Toivon, etta siella menee paremmin, olen kuullut niin hyvaa siita. Ja aikuiset ne taalla Ilmaa piinaavat.