Perheestä ja yhteisyydestä

Luo Fein perheestä

Luo Fei ja vaimo ja 10 kk ikäinen Lidiya ja vaimon vanhemmat asuvat yhdessä. Vanhemmilla on yksi makuuhuone ja nuorilla toinen. Olohuoneen ja keittiön lisäksi on vielä pieni työhuone. Meillä päin tämä järjestely ei onnistuisi mitenkään, mutta heille se sopii hyvin. Vaimon vanhemmat ovat tosi ihastuttavia, nauttivat Lidiyasta täysin siemauksin. He hoitavatkin häntä päivät, koska molemmat vanhemmat ovat töissä. Sekin on ihan tavallista. Kysyin, eikö Luo Fei ole mustasukkainen tytöstään, jos isovanhemmat ovat hänen kanssaan kaiket päivät. Mutta ei, iltaisin vanhemmat hoitavat tyttöä itse, ja siinäkin on kuulemma ihan kovasti työtä.

Vaimon (pahoittelen, en muista hänen nimeään) vanhemmat muuttivat nuorenparin luo asumaan silloin, kun Lidiya tuli, tai vähän myöhemmin kenties. Luo Fein mukaan heille sopii hyvin olla nyt kotona, koska heidän elämänsä on ollut aina raskasta työntekoa. Kun heidän tyttärensä oli pieni, he saivat kulkea tyttö selässä töissä ja matkustaa näin eri paikkoihin työn perässä. Isovanhemmat olivat Ilmankin kanssa niin hienosti, opettivat hänelle mandariinia ja Sichuanin murretta ja leikkivät hänen kanssaan. Kiinalaiset tuntuvat yleisesti olevan hirveän kärsivällisiä lasten kanssa, he tuntuvat pitävän lapsia ja heidän kanssaan seurustelua niin luonnollisena osana kaikkien arkea.

Yhdessä olemisesta

Kävelymatkamme ylös vuorelle kulki alussa pitkään autotietä pitkin. Ilma ei jaksanut kävellä kuin vähän, sitten sain raahata häntä Lauran antamassa rengasliinassa. Ilma oli kiinnostunut lähinnä makeisten myyjästä, joka työnsi pyöräänsä makeis- ja poikalasteineen ylämäkeen. Makeiset olivat tikkuun pistettyjä sokerilla kuorrutettuja pieniä hedelmiä, Luo Fein mukaan Pekingistä tullut ilmiö. Myöhemmin kuljimme jyrkkiä metsäpolkuja pitkin, ja silloin Ilma kunnostautui, se oli paljon mielenkiintoisempaa. Matkalla näimme Dianchi-järveä ja kaupungin laitaa allamme. Kunming on tuon ison järven pohjoispäässä, minkä näin jo Helsingissä Google Mapsista. Sitä ei kuitenkaan näy kaupunkiin, ja alussa kun kyselin siitä ihmisiltä, he eivät usein edes käsittäneet mistä järvestä oikein höpötin. Tie jota kuljimme oli melko kansoitettu, olihan toinen uudenvuodenpäivä ja ihmisillä loma. Kaikenlaista pikku purtavaa ja krääsää oli myynnissä varsinkin tien ala- ja yläpäässä, ja vaeltajia tuli melkein jonossa.

Ylös päästyämme söimme ravintolassa. Huippu oli niin viileän kostean pilven sisällä, ettemme nähneet sieltä alas.

Palatessamme takaisin kävi kerran niin, että menimme väärää polkua pitkin pitkän matkaa. Valitessamme sen polun ei siellä suurin piirtein ollut muita, mutta koska me käännyimme sinne, kääntyivät seuraavatkin, ja heitä seurasivat kaikki muutkin perässätulijat. Saadessamme lopulta tietää, että tuo polku ei menisi alas, vaan toiselle vuorelle, käännyimme takaisin. Mutta meidän perässämme oli loputon jono ihmisiä, joiden myös oli käännyttävä takaisin, ennen kuin me pääsimme. Suomessa minua harmittaisi, jos muut haluaisivat tulla juuri sinne minne minä menen. Täällä se enemmän huvitti minua. Kiinalaisia tuo jonossa kulkeminen ei tuntunut taaskaan häiritsevän, he ovat selvästi tottuneet siihen, että ihmisiä on paljon. Ja enemmänkin. Eksymisepisodista ikäänkuin kajasti ajatus: "Päämäärä on varmasti jossain edessäpäin, mikä se sitten lieneekään, ja onko sillä sitten niin väliäkään. Pääasia, että pysymme yhdessä." Siis tämä vaellus oli tässä keskipäivän vaiheessa jonossa kulkemista; olimme lähteneet liikkeelle jo aamulla. Se oli huvittavaa. Moneen kertaan juutuimme ruuhkaan vuorenrinteellä metsäpolulla.

Myöhemmin laskeuduimme taas autotielle, ja sitä reunustivat myyntikojut, kaikenlaista markkinakamaa. Ostin silti Ilmalle puuleluja, kanoja jotka nokkivat jyviä, samanlaisen hyrrän jolla olimme leikkineet Tian Yaon isovanhemmilla, sekä sätkykissan, josta Ilma sitten ei pitänyt, hän olisi halunnut sätkyteletapin, jollaisen Lidiya sai.

Tämä teksti tulee taas nettiin päivän myöhässä teknisten ongelmien vuoksi. Tänään sain kuulla Helen Wulta, Nordican general managerilta, syyn vuorikiipeilyymme: Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä on hyvä kiivetä vuorelle, siten pystyy tulevan vuoden aikana kiipeämään muutenkin ylöspäin, menestyy. Jos ei ensimmäisenä päivänä niin ainakin alussa. Ja jos ei vuorelle niin ainakin tikkaille. Japanilaisilla on kuulemma sama tapa. Toinen asia mitä on hyvä tehdä vuoden ensimmäisenä päivänä on olla uusissa vaatteissa. Sitäkään en tiennyt. Helen Wulta kuulen aina mielenkiintoista informaatiota.